* head up and fake a smile

Postailutaukoa on ollut enemmän kuin liikaa. En vain ole saanut inspistä alkaa kirjoittelemaan, koska ei ole ollut kuvia, mitä laittaa blogiin. En edes muista, mitä olen viimeksi kirjoittanut tänne, joten piti tarkistaa edellisesta postauksesta, missä mennään.
Kaikenlaista on ehtinyt kyllä tapahtua tässä, ei tosin mitään sellaista, mistä pitäisi olla heti infoamassa täällä. Tällä hetkellä voisin sanoa, että oon ihan sekaisin mun ajatuksien kanssa. Välillä vaan romahan täysin, että tekisi mieli piiloutua peiton alle ja jäädä sinne ja välillä sitten ollaan, kuin mikään ei olisi hätänä. Pitäis alkaa selvittään näitä mun asioita ja ajatuksia itteni ja myös muiden kanssa. Nytkin on ollu moneen otteeseen sellainen olo, etten vain enää uskalla luottaa kehenkään. En uskalla enää kertoa juuri mitään kenellekään, kuin ehkä yhdelle ihmiselle. Tuntuu, että jos kerron tämänhetkisiä asioitani jollekulle, saan sitten pian kuulla vain sitä paskanjauhantaa ja tuomitsevia sanoja. Raivostuttavinta on se, kun ei osata tulla sanomaan päin naamaan, jos jokin asia minussa/minuun liittyvä ärsyttää vaan se kaikki pitää jakaa muiden kanssa, ilman että minä kuulen siitä.
Ei tämä mun elämä onneksi niin syvältä ole, vaikka se näiden mun saarnaamisien perusteella voi kuulostaaki. Uskon, että jokaiselta, jopa minultakin löytyy näitä parempia päiviä, joiden avulla jaksan jatkaa eteenpäin.
Yksin tämänhetkinen ilon aihe on se, että vihdoin tämä mun pieni elämäntapa muutos on tuottanut tulosta.Peilistä minä en sitä niin vielä näe, mutta puntari näyttää mun painon laskeneen jonkin verran ja oon nyt jo aika tyytyväinen, mitä olen saanut aikaseksi. Enhän minä ole kovin paljon ehtinyt vielä treenaamaan salilla, kun aina on tullut jotakin, että on pitänyt jättää kuntosalitreenit välistä. Tälläkin hetkellä näyttää siltä, että vielä ens viikko pitää ottaa rauhallisemmin, koska mulla on huimat 3 tikkiä vatsan seudulla ja neki saan poistatettua vasta viikon päästä. Joten ärsyttäähän tuo aikalailla, kun kerranki ois motivaatiota treenata kunnolla, niin sitten tulee aina jokin este. Mutta esteethän on tehty voitettaviksi, eikö totta?
Ensi viikolla olisi taas tiistaina Antti Jauhiaisen valmennus, mutta en ole vielä ihan varma pääsenkö menemään, koska ensinnäkin mulla olisi sairaslomaa keskiviikkoon asti.. Mutta jos saan rahat valmennukseen, niin totta helvetissä lähen ratsastaan, pitää vaan toivoa, ettei nuo mun tikit lähe aukeemaan. ( mutta ainahan sitä voi ommella ne uudelleen.. :D Okei, ei ehkä maailman paras ajattelutapa, mutta minähän en niin helpolla jätä ratsastustunteja välistä)